VITTU, se on se mun yleisin kirosana. Ihan kamalaa, mutta sanon joskus (aika usein) ihan missä vaan, milloin vaan kovaan ääneen "VOI VITTU". Töissä,  pelissä,  synnyinkodissani. Äitini kiroaa harvoin kuin myös isäni, vaikka äitini mukaan minä ja siskoni olemme oppineet kirosanat häneltä. Enpä usko. Kyl ne on ihan ite opittu. Siskoni on ainakin kiroilun suhteen samanlainen. Kuulemma "VITTU raikaa Perälässä", kun satutaan kotiin samaan aikaan.

Joskus kiroaminen hävettää, joskus se on taas "lisäke" olevinaan mukavaan juttuuni. Työporukan peleissä mulla palaa joskus pinna. Huudan siellä usein V I T T U U U U U , kun veto menee yli maalin tai lipsuu pallo lavasta aivan liian löysästi tai kun Joni tönii. Saan lähellä eläkeikää oleviltä työ"kavereiltani" paheksuvia kommentteja. Ymmärrettävää, mutta ärsyttävää. Ainoastaan isäni saa torua kiroilusta.

Olin pitkään korviani myöten ihastunut yläaste/lukioaikoinani x-paikkakuntalaiseen poikaan. Törmäsin aina yllättävissä tilanteissa ja aina jäi vaan hirveä haikeus, että voi kun tästä kehkeytyisi jotain. Kuukausien unelmointien jälkeen kotona soi puhelin (pöytäpuhelin olohuoneessa, isä n. 3 metrin päässä), ei ollut lankatonta tai kännykkää. Hän esitteli itsensä ja vastasin täysin hämmentyneenä, että MITÄ VITTUA SÄ TÄNNE SOITAT! Siis TÄH! MITÄ VITTUA TAPAHTUI? Puhelu oli lyhyt (niinkuin sen ajan jännittyneisyyteen kuului) ja sovittiin tapaamisesta. Puhelun jälkeen meinasin kuolla jännityksestä ja ilosta ja tärinästä. Isä katsoi kulmien alta ja kysyi että mitä SÄ oikein sanoit? Isä sitten selvitti minulle S E L K O K I E L E L L Ä - mitä olin sanonut. Pelästyin, mulla ei ole asiasta minkäänlaista rekisteriä. Seurustelin pojan kanssa puoli vuotta. Osasin sitten vissiin ainakin hetkisen käyttäytyä.

Joskus vain tietokoneen jumiutuessa, puhelujen ollessa jonossa, kahvimuki pöydällä kaatuneena, bädhäirdaynä, on vain sanottuva, VOI NY VITTU. Kyllä se helpottaa, hetkeksi.

VITUTONTA (mutta ei munatonta) PÄÄSIÄISTÄ SILTIKIN!