Rankan treenin jälkeen pukkarista kävellessäni pois ja korvissa soiden Saran musiikki, tajusin kaks tärkeintä ja oleellisinta asiaa minussa. En usko että olisin minä, jos olisin kuuro ja en kuulisi musiikkia, tai olisin rampa ja en pystyisi liikkumaan. Treenin jälkeinen hyväolo ja täydellisen musiikin aiheuttama sekamelska sisimmässäni aiheutti sen, että Lasipalatsin liikennevaloissa jo itkin. Voisi kuvitella, että näytti siltä että elämäni oli totaalisen synkkää ja murheista, mutta asiat olivat täysin päinvastoin. Kiitos jonnekkin jollekkin täydellisistä musiikkielämyksistä ja kiitos siitä että jalkani toimivat. Pus! Minulla on kaikki hyvin. Ainakin melkein ;)